Kruunuvuorenrannan ja Kruunuvuorenselän tunnettu historia ulottuu keskiajalle. Tuolloin aluetta käyttivät muualta tulleet, etenkin hämäläiset, jotka kävivät rannikolla erällä ja kalassa. Pysyviä asukkaita oli vain kourallinen: Laajasalo mainitaan vuonna 1543 Helsingin pitäjän Viikin neljännekseen kuuluvana kylänä, jossa on neljä talonpoikaa. Tilojen arvo oli yksi veromarkka. Silakanpyynti oli saarikylän tärkein elinkeino.
Pitäjän sisämaan kylät saivat nautintaosuuksia saariston kala-apajiin osallistumalla veneen hankintaan, tekemällä päivätöitä, antamalla osan saaliista jne. Håkansvik (Haakoninlahti) lienee ollut Hakunilan kylän satamapaikka ja Stansvik vastaavasti Tapanilan (Staffansby).
Myös merenkulku on aina ollut tuttua alueen asukkaille. Kruunuvuorenselkä on keskiajalta lähtien ollut Helsingin tärkein liikenneväylä lännestä itään mentäessä, ja myöhemmin merkittävä myös pohjois-etelä-suuntaiselle liikenteelle.
Vuonna 1550 perustettu Helsinki tarjosi hyvän markkinapaikan kalan ja riistan myyjille. Varsinkin kalastuselinkeino vahvistui, ja kalapaikoista käytiin jatkuvia riitoja kylien ja talojen tai pitäjän ja kaupunkilaisten kesken. Virolaisetkin kävivät ilmeisesti retkillä Laajasalon maisemissa, koska kirjat kertovat heidän varastaneen karjaa, tyhjentäneen aittoja ja kokeneen kyläläisten pyydyksiä.
”Lisäksi he kuljettivat aluksillaan isänniltään karanneita palvelijoita ja virkavaltaa pakoilevaa väkeä Tallinnaan siinä määrin, että Helsingin seudulla saatiin tutustua työvoimapulaan.”
1500-luvun lopussa talonpoikien määrä kirjoissa vaihteli neljän ja kuuden välillä. Ensimmäisen henkikirjan (1626) mukaan Laajasalon kylässä asui 26 henkeä.
1600-luvun puolella myös kaupungin porvarit alkoivat kiinnostua Helsingin pitäjän maista. Vaurastuneet porvarit halusivat kartanoita ja maatiloja liiketoimiensa tueksi ja epävakaiden olojen turvaksi.
Turholman kartanon historia alkaa 1550-luvulla ja Degerön kartanon sata vuotta myöhemmin. Myös Stansvik mainitaan 1678 ensimmäisen kerran, tosin vain torppana. Kartanoajat ovat vielä kaukana edessäpäin.
Kamppailu talonpoikien ja aatelin – porvareiden, jotka olivat hankkineet kartanoita – välillä maaomaisuudesta ja kalastusoikeuksista oli jatkuvaa. Kruunu oli lahjoittanut talonpoikaistilojen verotuoton aatelille, mutta nämä pitivät myös itse tiloja ominaan.
”Degerön kartanon leskirouva yritti Anna Grönfelt yritti häätää Vartiokylän talonpoikia vanhoilta kalapaikoiltaan Villingin vesiltä.”
Kartanon leskirouva yritti myös häätää luotsinleski Brita Henriksdotteria tilaltaan, mutta sitkeä ja neuvokas leski matkusti itse Turkuun ja voitti lopulta kymmenen vuotta Turun hovioikeudessa kestäneen oikeusprosessin ja sai pitää sukutilansa. Joutuipa kartanonrouva vielä maksamaan korvauksia ja sakkoja.
Ison vihan aikana Kruunuvuorenselän rannan katsottiin olevan koko itäisen valtakunnanpuoliskon puolustamisen avain. Suomenlinnan kuninkaanportissa lukee: ”VIAPORI, joka koskettaa merta toisella puolella ja rantaa toisella, antaa viisaalle vallan sekä mereen että mantereeseen.” Ehrensvärdille Kruunuvuorenselkä oli niin tärkeä, että hän laati suunnitelman koko selän ympäröimälle linnoitusketjulle.
Linnoitussuunnitelma ei kuitenkaan Kruunuvuoren osalta toteutunut, vaan Viaporin upseerit valtasivat Stansvikin huvittelu- ja asuinpaikakseen. Upseerien lisäksi alueella viihtyivät kaupungin säätyläiset, joiden määrä oli lisääntynyt huomattavasti Helsingin tultua valtakunnan pääkaupungiksi 1812.
1800-luvulla Tuurholman ja Stansvikin maisemiin siirtyi joka kesä vilkas säätyläisyhteisö. Romantiikan ihanteeseen kun kuului maalaisidylli luontoretkineen ja puutarhajuhlineen.
Luonnosta nauttiminen ei kuitenkaan ollut vain yläluokan hupi, vaan myös työväestö harrasti retkiä luonnon helmaan. Haakoninlahden, Kruunuvuoren ja Kaitalahden rannat kuuluivat kaupunkilaisten suosituimpiin veneretkikohteisiin.
Kartanoelämän myötä alkoi myös säännöllinen höyrylaivaliikenne Helsingistä Viaporiin ja Degeröhön (1837).
Kartanot ja maatilat olivat säätyläisille lähinnä harrastus ja hupi, mutta maatalouttakin ja varsinkin puutarhanhoitoa harjoitettiin. Puutarhataide oli tuon ajan muotijuttu. Karjaa kuitenkin oli, koska Stansvikista soudettiin maitoa ja ehkä muitakin elintarvikkeita kaupunkilaisille. ”Maidon soutu oli puutarhuri Willbergin vaimon tehtävä”, kertoo Hannele Lampinen Kruunuvuorenrannan elämää kuvaavassa pro gradu -työssään.
Kalastus oli yhä maataloutta tärkeämpi elinkeino. ”Uppbyn isännänkin tiedetään laiminlyöneen peltojen pidon ja käyneen renkeineen mieluummin kalassa.” Kruunuvuorenlahdessa oli runsaasti kalaa: rannikolla vedettiin nuotalla silakkaa ja kampeloita, verkolla keväisin lahnaa, säyneitä ja haukia ja syksyisin särkiä ja ahvenia.
Viapori rakentajineen ja asukkaineen olivat merkittävä markkina-alue, mutta kalakauppaa tehtiin myös kaupunkilaisten kanssa ja sisämaahan. Jopa balttilaiseen viljaan tiedetään kaloja vaihdetun.
Degerön kartano, jonka torppa Stansvik oli, nousi aluksi vänrikki Otto Armfeltin hoivissa kukoistukseen. Siitä tuli viisine torppineen yksi pitäjän vauraimmista. Myöhemmin sukulaiselta toiselle siirryttyään kartano jouduttiin kuitenkin pahoin velkaantuneena vuonna 1798 jakamaan neljään osaan.
Stansvik päätyi jaossa majuri Johan L. Brandtille, joka kuitenkin myi tilan jo muutaman vuoden päästä ”paljon meriä nähneelle purjehtijalle” laivaston kapteeni Fabian Casimir Roswallille. Stansvikin päärakennus valmistui 1804, mutta Roswall itse joutui siirtymään samana vuonna Pommeriin.
Seuraavat kymmenisen vuotta Stansvikissa eli hiljaisesti, ilman suurta seuraelämää, miniatyyri- ja muotokuvamaalari Emanuel Thelning (vuosina 1805-1813). Kuuluisa teos Porvoon valtiopäivien 1809 avajaisista on Stansvikissa maalattu.
Vuonna 1821 Stansvikin osti aateloitu Fredrik Vilhelm Edelheim. Hänen aikanaan entinen torppa pikkuhiljaa kasvoi kartanoksi. Hän rakennutti mm. kartanon siipirakennuksen vieraita varten, useita talousrakennuksia ja hienon venevajan laitureineen. Kartanon pihapiiriin sommiteltiin maisemapuutarha. Fredrik Vilhelm Edelheim ei hänkään ehtinyt nauttia kartanosta kuin viitisentoista vuotta. Hänen kuoltuaan vuonna 1836 kartanon osti perikunnalta Paul Henrik Edelheim.
Täyteen kukoistukseensa kartano- ja huvilaelämä nousi lääkintöhallituksen pääjohtaja Knut Felix von Willebrandin aikana. Hän korjasi ja laajensi kartanoa, pystytti lisää talousrakennuksia ja uudisti puutarhaa. Kartanoon nykyäänkin johtava tammikuja on istutettu vuonna 1860 kartanonherran Ranskasta Fontainebleaun metsästä poimimista tammenterhoista kasvatetuista taimista.
Von Willebrandt tehosti maataloutta ja kunnosti työväeltä vapautuneet asunnot kesähuviloiksi. Huviloihin lisättiin torneja, avokuisteja ja muita koristeita. Näin syntyi Stansvikin uusrenessanssityylinen huvilayhteisö. Myös läheisiin saariin rakennettiin tai siirrettiin rakennuksia kesävieraiden vuokrattavaksi.
Lääkintöhallituksen pääjohtaja oli aikansa vaikuttaja. Hänen johdollaan Suomen lääketiedettä uudenaikaistettiin, sairaaloita rakennettiin, mielisairaanhoitoa ajanmukaistettiin, ja saatiin rokotuspakko kaikelle kansalle. Laajasalossa on vuodesta 1975 lähtien ollut kadunpätkä nimeltään Willebrandintie.
Stansvikin kesävieraat olivat kartanonisännän tuttavaperheitä. Kaupungin seurapiiri ikään kuin siirtyi kesäksi maasudulle. Tunnetuin von Willebrandin vuokralainen lienee August Schauman. Matkat huvilalle taittuivat kesällä vesitse ja talvella reellä. Mm. laskiaisena Stansvikissa tiedetään juodun laskiaiskahveja rekiretken päätteeksi.
Vuosisadan vaihteessa Laajasalossa oli 36 kesähuvilaa, mutta ennen toista maailmansotaa niitä oli jo neljättä sataa. Helsinkiläiset sekä vuokrasivat mökkejä että ostivat tontteja omaksi. Huvila-asutus oli vakiintunut osaksi Kruunuvuorenrannan vuodenkiertoa ja saaren väkiluku kaksinkertaistui kesäisin. Suuri osa huviloista oli Stansvikin ja Tuurholman kartanoiden ympärillä, mutta kesäasutusta oli myös Kruunuvuoressa, Stansvikin niemessä ja Koirasaaressa.
Kartanoelämä kuitenkin hiipui paitsi sotien myös yhteiskunnallisten muutosten myötä. Kartanoiden ylläpito virkistyskäyttöä varten alkoi olla liian kallista. Pienimuotoinen maatalous ja kalastus eivät riittäneet kattamaan kustannuksia.
Kartanoelämä sai kokonaan uuden luonteen myöhemmin – samoihin aikoihin kun Laajasalosta tuli osa Helsingin kaupunkia (1946). Kartanoiden omistus siirtyi kaupungille maakauppojen ja testamenttilahjoitusten myötä. Stansvikin kartanon rakennukset lähiympäristöineen vuokrattiin 1945 Helsingin kaupungin virkamiesyhdistykselle, ja Selma Schulmanin testamentin perusteella osa Tuurholmasta siirtyi Helsingin kaupungille ”kaikelle kansalle avoimeksi virkistyspaikaksi”.
Kruunuvuoren alueen huvilat on pystytetty 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ensimmäinen huviloiden rakentaja oli maanviljelysneuvos Johan Jacob Cygnaeus, joka osti Uppbyn kartanon maista erotetut tilukset vuonna 1906. Tiluksille Cygnaeus rakennutti huviloita, yhden itselleen ja loput vuokrattavaksi. Kruunuvuoren eteläkärjessä sijaitsi lisäksi pieni kalastajien ja luotsien yhdyskunta.
Cyganeuksen kuoleman jälkeen alueen osti saksalainen liikemies Albert Goldbeck-Löwe, joka tunnettiin Helsingin saksalaispiireissä paitsi vienti- ja tuontikauppiaana (Kissinge-yhtiö sittemmin Algol) myös hyväntekeväisyyshankkeistaan. Uusi omistaja joutui pakenemaan ensimmäisen maailmansodan ajaksi Tukholmaan mutta palasi sodan jälkeen tiluksilleen.
Toisen maailmansodan aikana Kruunuvuoren huvilat toimivat saksalaisten sotilaiden tukikohtana ja majoituspaikkana. Sodan jälkeen alue siirtyi Neuvostoliiton omistukseen rauhansopimuksen perusteella.
Neuvostoliitto vuokrasi aluetta muutaman vuoden ajan Suomen kommunistiselle puolueelle, mutta myi sen jo vuonna 1955 Palkki Oy:n johtajalle vuorineuvos Aarne Aarniolle. Alue on yhä Aarnion suvun omistuksessa.
Alunperin Kruunuvuoreen rakennettiin nelisenkymmentä huvilaa. Goldbeck-Löwen aikana niistä oli jäljellä noin puolet. Tänä päivänä huvilat ovat toivottomasti ränsistyneitä tai tuhoutuneet kokonaan, paria kolmea säilynyttä huvilaa lukuun ottamatta.
1950-luvulle asti Kruunuvuorenrantaan kuljettiin vesitse. Tieyhteys Herttoniemen kautta oli huono tai olematon eikä siltojakaan ollut.
Höyrylaivaliikenne Laajasalon satamiin aloitettiin 1837 linjalla Kauppatori-Ullanlinna-Viapori. 1800-luvun lopulta aina 1930-luvulle kilpailu oli kovaa ja liikennöitsijöitä useita. 1900-luvun alussa paikallisliikenteessä ajoi lähes 30 alusta ja kauemmaksi suuntautuvaa saaristoliikennettä kymmenkunta alusta. Reiteillä kulkivat niin kesäasukkaat kuin retkeilevät kaupunkilaisetkin.
Satamiakin oli useita. Kruunuvuorenrannan alueella laitureista on mainittu ainakin Kissingen (Kruunuvuori), Hålvik (Kaitalahti), Håkansvik (Haakoninlahti), Långholmen (Pitkäluoto) ja Stansvik. Laivat poikkesivat laituriin vilkkaimpina aikoina jopa kolmesti päivässä.
Höyrylaivaliikenteen tärkeydestä kertoo sekin, että kun ensimmäisen maailmansodan jaloissa liikenne uhkasi loppua, huvilanomistajat perustivat omia laivayhtiöitä. Nämä eivät kuitenkaan olleet pitkäikäisiä.
Höyrylaivojen lisäksi matkaajia kuljettivat soutajat: ”Tullisaaresta tai Kaitalahdesta soutaja kuljetti veneellä Kulosaareen, josta jatkettiin raitiovaunulla kaupunkiin. Arkisin rannassa oli yksi tai kaksi soutajaa odottamassa kyyditettäviä. Viikonloppuisia soutajia oli useita.”
Vuoriteollisuuteen kohdistui 1700-luvun Suomessa voimakasta mielenkiintoa. Malmia yritettiin kaivaa useista lupaavalta vaikuttavista paikoista. Sen aikaisilla tekniikoilla kokeilu, kaivaminen, oli lähes ainoa keino selvittää, oliko maaperän malmipitoisuus riittävä. Monesti samoilla paikoilla kaivostoimintaa yritettiin useamman kerran eri yrittäjien voimin.
Laajasalon seutu on mineraalien suhteen muuta Helsinkiä monipuolisempi. Alueella on kahdeksan eli lähes puolet koko Helsingin kaivosyritelmistä.
Stansvikin rautakaivos on tyypillinen esimerkki parinsadan vuoden takaisesta kaivostoiminnasta. Malmia louhittiin viiden yrittäjän voimin vuosien 1766-1840 aikana. Osin hyvälaatuinen malmi innosti aina uusia yrittäjiä. Joka kerta jouduttiin kaivostoiminta kuitenkin lopettamaan, koska esiintymä oli liian pieni.
Ensimmäinen kaivosyrittäjistä oli kapteeni Frese, joka löysi Stansvikista rautamalmia vuonna 1766.
Seuraava yrittäjä Stansvikin rautakaivoksilla oli ylimasuunimestari Bengt Qvist vuonna 1787. Raudan ohella hän kaivoi hopeaa sisältävää lyijyhohdetta Hålvikin torpan niityltä. Hopeakaivoksenkin toiminta loppui kymmenessä vuodessa.
Rautakaivoskuilut ovat yhä jäljellä, tosin vedellä täyttyneenä. Hopeakaivoksen kaivanto nykyisen Kaitalahden puolella sen sijaan on maisemoitu.
Kaivostoiminnan sivutuotteena Stansvikista on kuitenkin löydetty kauniita mineraaleja (36 eri lajia), joista osa herätti kiinnostusta maailmanlaajuisesti. Vuonna 1837 venäläinen tiedemies N. F. Jossan julkaisi venäläisessä vuorilehdessä kuvauksen Stansvikin violetista ametistista. Pyrokseenimineraalista löydettiin oma Stansvikin ruskeanpunainen värimuunnos, mineraalia kutsuttiinkin jonkin aikaa nimellä ”degeröspat”.
Autoliikenteen kiihtyvä kasvu 20-luvulla pakotti kaupungin ratkaisemaan syntyneen öljysatamaongelman. Koko maan öljyn tuonnista suurin osa tuli Helsingin kautta eivätkä öljy-yhtiöille osoitetut alueet Sörnäisten satamassa riittäneet. Monien eri selvitysten jälkeen päädyttiin perustamaan öljysatama Herttoniemeen Tullisaaren itälähteen. Jo 30-luvulla Herttoniemen öljysatama osoittautui kuitenkin liian pieneksi, ja Laajasalon öljysataman rakentamista alettiin kiirehtiä.
Aikaisemmin vuonna 1926 Oy Shell Ab:lle oli myönnetty oikeus perustaa Degerön saaren länsirannalle tullivarasto. Samoin Suomalaisen Petrolin Tuonti Oy Masutille (Shell) lohkottiin noin kuuden hehtaarin alue Haakoninlahden rannasta. Kruunuvuoren toinen huvilayhdyskunta purettiin alta pois, kun öljysatamaa laajennettiin vuonna 1934. Yhtiöllä oli tuolloin kolme suurta säiliötä Kruunuvuoren alueella.
Vuonna 1951 kaupunki vuokrasi maata Stansvikin alueelta öljy-yhtiöille ja perusti öljysataman. Haakoninlahdentien eteläpuolelle satama laajeni vuonna 1952.
Lähteet:
Kruunuvuorenranta. Osayleiskaavaehdotus. Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2008:15
Mauri Laine: Kruunuvuorenrannan vaiheita. Julkaisussa Timo Vuolanto (toim.): Kaupunkirakentamisen sosiaalisia lähtökohtia Kruunuvuorenrannassa. Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2004:16
Suunnittelija Mauri Laineen haastattelu
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto ja kaupunkisuunnitteluvirasto
