Kalastajakylästä kaupunginosaksi – Kruunuvuorenrannan vaiheita 1500-luvulta tähän päivään

Kruunuvuorenrannan ja Kruunuvuorenselän tunnettu historia ulottuu keskiajalle, jolloin muualta, etenkin Hämeestä, tulleet metsästäjät ja kalastajat hyödynsivät alueen riistakantaa. Pysyviä asukkaita Kruunuvuoren tienoilla oli tuolloin vain kourallinen. Laajasalo mainitaan vuonna 1543 Helsingin pitäjän Viikin neljännekseen kuuluvana neljän talonpojan kylänä. Tilat olivat yhden veromarkan arvoisia ja silakanpyynti kylän tärkein elinkeino.

Pitäjän sisämaan kylille myönnettiin nautintaoikeuksia saariston kala-apajille mm. päivätöitä, saalisosuuksia tai veneen hankintaan osallistumista vastaan. Satamapaikoista Håkansvik (Haakoninlahti) lienee ollut Hakunilan ja Stansvik Tapanilan (Staffansby) kylille merkityt.  Kruunuvuorenselkä on ollut Helsingin tärkein liikenneväylä lännestä itään aina keskiajalta lähtien ja sittemmin merkittävä reitti myös pohjois–etelä -suuntaiselle liikenteelle.

Rannalta toiselle

 Charlotta Boucht

Vuonna 1550 perustettu Helsinki oli erinomainen markkinapaikka kalan ja riistan myyjille. Etenkin kalastus elinkeinona vahvistui, mikä näkyi kylien ja talojen sekä pitäjän ja kaupunkilaisten kesken käytyinä jatkuvina riitoina kalastuspaikoista. Ilmeisesti myös Suomenlahden eteläpuolelta käytiin saalisretkillä Laajasalon maisemissa, sillä virolaisten on kirjattu varastaneen karjaa, tyhjentäneen aittoja ja kokeneen kyläläisten pyydyksiä. Kyydityspalveluita lahden yli Tallinnaan he tarjosivat isänniltään karanneille palvelijoille ja virkavaltaa pakoilevalle väelle siinä määrin, että Helsingin seudulla saatiin tutustua työvoimapulaan.

1500-luvun lopulle tultaessa talonpoikien kirjattu määrä Laajasalossa vaihteli neljän ja kuuden välillä. Vuoden 1626 ensimmäisen henkikirjan mukaan kylässä asui 26 henkilöä.

Kiistoja ja käräjöintiä

 Tuulikki Holopainen

Kaupungin porvarit alkoivat kiinnostua Helsingin pitäjän maista 1600-luvulla, kun he vaurastuttuaan halusivat kartanoita ja maatiloja liiketoimiensa tueksi ja epävakaiden olojen turvaksi.

Degerön kartano on merkitty aikakirjoihin 1600-luvun puolivälissä. Stansvik mainitaan ensimmäisen kerran 1678, tosin tuolloin vain torppana. Maaomaisuudesta ja kalastusoikeuksista kiisteltiin jatkuvasti talonpoikien ja kartanoita hankkineen porvarisaatelin välillä. Kruunu oli lahjoittanut talonpoikaistilojen verotuoton aatelille, joka tulkitsi myös omistavansa itse tilat.

Tämän yksipuolisen omistuskäsityksen perusteella Degerön kartanon leskirouva Anna Grönfelt yritti häätää Vartiokylän talonpoikia näiden vanhoilta kalapaikoilta ja luotsinleski Brita Henriksdotterin tämän tilalta. Jälkimmäinen häätöyritys epäonnistui sitkeän ja neuvokkaan luotsinlesken matkustettua Turkuun hakemaan itselleen oikeutta. Hovioikeuden kymmenen vuotta kestänyt käsittely päättyi luotsinlesken voittoon ja sukutilan pelastumiseen. Degerön kartanon leskirouva puolestaan tuomittiin maksamaan korvauksia ja sakkoja.

Kohti kartanoiden aikaa

 Kaupunginmuseo

Viaporin linnoitussuunnitelmasta vastannut Augustin Ehrensvärd (1710–1772) oli kaavaillut linnoitusketjua koko Kruunuvuorenselän ympäri. Kruunuvuoren osalta suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, vaan Viaporin upseerit valtasivat Stansvikin huvittelu- ja asuinpaikakseen. Heidän seurakseen asettui Helsingin vuonna 1812 pääkaupungiksi tulon myötä voimakkaasti kasvanut ja vilkas säätyläisyhteisö, joka romantiikan ihanteiden mukaisesti nautti kesäisin maalaisidyllistä luontoretkineen ja puutarhajuhlineen.

Haakoninlahden, Kruunuvuoren ja Kaitalahden rannat kuuluivat kaupunkilaisten, myös työväestön, suosituimpiin veneretkikohteisiin. Viikonloppuretkille lähdettiin eväiden kera ja yöksi leiriydyttiin saaren rannoille. Kartanoelämä toi tullessaan vuonna 1837 käynnistyneen säännöllisen höyrylaivayhteyden Helsingistä Viaporiin ja Degeröhön.

Kruunuvuorenrannassa harjoitettiin pienimuotoista maataloutta ja muodikasta puutarhan hoitoa. Karjaakin alueella on pidetty, koskapa Stansvikista tiedetään soudetun maitoa kaupunkilaisille. Kalastus oli kuitenkin maataloutta tärkeämpi elinkeino. Kruunuvuorenlahdesta vedettiin nuotalla silakkaa ja kampeloita, verkoilla lahnaa, säyneitä, haukia, särkiä ja ahvenia.

Stansvik kasvaa ja saa tammikujan

 Foto Roos / Kaupunginmuseo

Vänrikki Otto Armfelt nosti Degerön kartanon pitäjän vauraimpiin, Stansvik oli yksi sen viidestä torpasta. Vuonna 1798 kartano oli siirtynyt suvussa eteenpäin ja se jaettiin pahoin velkaantuneena neljään osaan. Stansvik päätyi majuri Johan L. Brandtille, joka myi sen jo muutaman vuoden kuluttua laivaston kapteeni Fabian Casimir Roswallille.

Stansvikin päärakennus valmistui 1804, samana vuonna kuin sen omistaja kapteeni Roswall komennettiin Pommeriin. Stansvik asettui hiljaiseloon miniatyyri- ja muotokuvamaalari Emanuel Thelningin asetuttua sinne asumaan ja työskentelemään vuosiksi 1805–1813. Tänä aikana, vuonna 1809, Stansvikissa syntyi mm. kuuluisa maalaus Porvoon valtiopäivien avajaisista.

Stansvikin tarina jatkui ja kasvoi, kun aatelismies Fredrik Vilhelm Edelheim osti sen vuonna 1821. Entinen torppa kasvoi kartanoksi, siihen rakennutettiin mm. siipirakennus vieraita varten, talousrakennuksia ja hieno venevaja laitureineen. Pihapiiriin sommiteltiin ajan hengen mukaisesti maisemapuutarha. Fredrik Vilhelm Edelheimin kuoltua vuonna 1836, hänen vanhin poikansa, senaattori ja valtiomies Paul Henrik Edelheim lunasti kartanon itselleen.

Stansvikin tammikuja. Kuva Simo Karisalo

Stansvikin seuraavaksi omistajaksi tuli lääkintöhallituksen pääjohtaja Knut Felix von Willebrand, joka osti kartanon P. H. Edelheimin kuoltua vuonna 1855. Uuden omistajan aikana Stansvikia laajennettiin edelleen, puutarhaa uudistettiin ja kartanoon johtava ylväs tammikuja istutettiin. Kartanon isäntä von Willebrand oli itse poiminut Ranskasta, Fontainebleun metsästä tammenterhot, joista kujaa varten tarvittavat taimet kasvatettiin.  

Von Willebrand sai paljon aikaan. Kartanon maataloutta tehostettiin ja työväeltä vapautuneet asunnot muutettiin kesähuviloiksi, joihin lisättiin torneja, avokuisteja ja muita koristeita. Stansvikin uusrenessanssityylinen huvilayhteisö syntyi ja myös lähisaariin rakennettiin tai siirrettiin rakennuksia kesäasukkaiden vuokrattaviksi.

Huviloiden hillitty charmi

 Kaupunginmuseo

Seuraelämä saarella oli vilkasta. Juhlia vietettiin vuoroin Tuurholman, Degerön ja Stansvikin kartanoissa. Herrasväki liikkui saaren kapeilla ja mäkisillä hiekkateillä hevosrattaineen ja kuskeineen. Kaupungin seurapiirit koostuivat kartanoiden väen tuttavaperheistä, joihin kuului mm. August Schauman, professori A. E. Arppe, laivanvarustaja Feodor Tschetschulin ja moni muu aikansa vaikuttaja perheineen. Huviloilla käytiin myös talvisin, jolloin matka taittui reellä jäitä pitkin.

 Kaupunginmuseo

1800-1900 –lukujen taitteeseen tultaessa Laajasalossa oli 36 kesähuvilaa. Toiseen maailmansotaan mennessä luku oli kasvanut jo yli kolmen sadan. Kruunuvuoren huviloiden ensimmäinen rakentaja oli maanviljelysneuvos Johan Jacob Cygnaeus, suomalaisen kansakoululaitoksen perustajan Uno Cygnaeuksen poika, joka osti Uppbyn kartanon maista erotetut tilukset vuonna 1906. Cygnaeuksen kuoleman jälkeen alueen osti saksalainen liikemies Albert Goldbeck-Löwe, jonka Kissinge (sittemmin Algol) -yhtiö harjoitti vienti- ja tuontikauppaa. Aluetta kuulee edelleen joissain yhteyksissä kutsuttavan Kissingeksi.

 Kaupunginmuseo

Sodat ja yhteiskunnalliset muutokset kuihduttivat kartanoelämän hiljalleen. Kartanoiden ylläpito tuli kalliiksi, eivätkä pienimuotoinen kalastus ja maatalous riittäneet kattamaan kustannuksia.

Knut Felix von Willebrandin vaikutus näkyy Laajasalossa tänäkin päivänä. Hän oli aikansa vaikuttaja, jonka johdolla maamme lääketiedettä uudenaikaistettiin, sairaaloita rakennettiin, mielisairaanhoitoa ajanmukaistettiin ja saatiin kaikkia kansalaisia koskeva rokotuspakko. Willebrandin aikanaan Stansvikiin istuttama tammikuja on yhä paikallaan, samoin hänen mukaansa nimetty Willebrandintie.

Höyrylaivoja ja kaivostoimintaa

 Kaupunginmuseo

Kruunvuorenrantaan kuljettiin vesitse 1950-luvulle asti. Vuonna 1837 käynnistynyt höyrylaivaliikenne oli kovasti kilpailtua ja liikennöitsijöitä oli useita aina 1930-luvulle saakka. Myös satamia oli useita. Vilkkaimpina aikoina laivat poikkesivat laituriin jopa kolmesti päivässä. Höyrylaivaliikenne pidettiin niin tärkeänä, että ensimmäisen maailmansodan uhatessa liikenteen jatkuvuutta, kartanonomistajat perustivat omia, joskin lyhytikäisiksi jääneitä laivayhtiöitä. Höyrylaivojen lisäksi matkaajia kuljettivat soutajat, jotka veivät asiakkaita Tullisaaresta tai Kaitalahdelta Kulosaareen, josta pääsi raitiovaunulla kaupunkiin.

 Kaupunginmuseo

Paitsi riistaa ja kalaa, Laajasalon alueella oli muitakin luonnonvaroja. Seutu on muuta Helsinkiä mineraalirikkaampaa, mikä toi sinne kahdeksan, eli lähes puolet koko Helsingin kaivosyritelmistä. Stansvikista louhittiin rautaa vuosina 1766–1840 viiden yrittäjän voimin. Hyvälaatuisesta malmista huolimatta kaivostoiminta ei menestynyt esiintymien pienuuden vuoksi. Raudan lisäksi alueelta on kaivettu myös hopeaa. Rautakaivoskuilut ovat yhä jäljellä, tosin veden täyttäminä. Hopeakaivos nykyisen Kaitalahden puolella on maisemoitu.

Romantiikasta raakaöljyyn

 Kaupunginmuseo

Toisen maailmansodan aikana Kruunuvuoren huvilat toimivat saksalaisten sotilaiden tukikohtana ja majoituspaikkana. Saksan hävittyä sodan, Ulkomaisen omaisuuden hoitokunta siirsi Kruunuvuoren Neuvostoliitolle, joka vuokrasi sitä mm. Suomen kommunistiselle puolueelle.

Laajasalosta tuli osa Helsingin kaupunkia vuonna 1946. Alueen kartanoiden omistus siirtyi maakauppojen ja testamenttilahjoitusten myötä kaupungille, joka puolestaan vuokrasi mm. Stansvikin lähiympäristöineen Helsingin kaupungin virkamiesyhdistykselle. Vuonna 1955 Kruunuvuoren huvila-alue vaihtoi jälleen omistajaa, kun Neuvostoliitto möi sen Palkki Oy:n johtajalle, vuorineuvos Aarne Aarniolle, jonka perikunnalle alue edelleen kuuluu. On todennäköistä, että Kruunuvuoresta saaduilla varoilla rahoitettiin vuonna 1956 valmistuneen Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen.

 Nils Härkäpää / Kaupunginmuseo

Teollistuminen ja autoliikenteen kiihtyvä kasvu pakotti Helsingin kaupungin etsimään ratkaisun öljyn kuljetuslogistiikkaan. Koko maan tarpeisiin tuotava öljy kuljetettiin pääosin Helsingin Sörnäisten satamaan, joka kävi ahtaaksi. Ratkaisuksi päädyttiin perustamaan öljysatama Herttoniemen Tullisaareen, joka kuitenkin jo 1930-luvulla osoittautui niin ikään liian pieneksi.

Vuonna 1926 Oy Shell Ab:lle oli myönnetty oikeus perustaa tullivarasto Degerön saaren länsirannalle. Haakoninlahdesta puolestaan lohkottiin n. kuuden hehtaarin alue Suomalaisen Petrolin Tuonti Oy Masutille (Shell). Huvilayhdyskunta sai väistyä öljysäiliöiden tieltä, kun Kruunuvuoren satamaa laajennettiin vuonna 1934. Kaupunki vuokrasi maata Stansvikin alueelta öljy-yhtiöille vuonna 1951 ja perusti öljysataman, jota laajennettiin Haakoninlahdentien eteläpuolelle vuonna 1951.

Kruunuvuorenrannan uusi tuleminen

 Charlotta Boucht

Kruunuvuorenrannan historia kokee uuden käänteen, kun alueelle nousee monimuotoinen meren ja luonnon ympäröimä kaupunginosa. Ajatus Kruunuvuorenrannan asuinrakentamisesta ei ole aivan uusi. Arkkitehdit Eliel Saarinen ja Bertel Jung olivat sisällyttäneet idean jo 1918 julkaistuun Suur-Helsingin Pro Helsingfors –asemakaavaehdotukseensa.  Aarne Aarnion ensimmäinen kerros- ja terassitalojen rakennussuunnitelma puolestaan esiteltiin vuonna 1968 ja toinen, edellistä laajempi, vuonna 1998.

 Kaupunkisuunnitteluvirasto

Vastapäätä kantakaupunkia sijoittuvan Kruunuvuorenrannan rantabulevardin kahviloissa ja myymälöissä palataan lähivuosina jälleen huvilaelämän tunnelmiin. Venesatama ja laaja luonnonsuojelualue ovat kaupunginosalle tunnusomaisia. Alueen historia on läsnä säilyneissä kartanoissa ja valotaideteokseksi muuntuneessa öljysäiliössä.  Vuoteen 2030 mennessä valmistuvassa uudessa Kruunuvuorenrannassa helsinkiläiset nauttivat jälleen merestä, puistoista ja puutarhanhoidosta.

Päivitetty 8.9.2017