Historia

Myllypuro on hyvin tyypillinen helsinkiläinen 1960-luvulla rakennettu ja kaavoitettu kaupunginosa. Se on rakennettu kasvavan kaupungin, etenkin lapsiperheiden tarpeita silmälläpitäen. Myllypuron historia ulottuu kuitenkin 60-lukua pidemmälle.

Vuonna 1754 julkaistiin Nils Westermarkin laatima kartta Herttoniemen kylän metsästä. Sen mukaan Viikin peltojen laskuojan, Skogsbäckin, varrella oli pieni mylly Grötkvarn, josta nimi Myllypuro  - Kvarnbäck – on johdettu.

Gröt tarkoittaa nykykielessä puuroa, mutta uusi tutkimus paljastaa Gröt-alkuisten sanojen liittyvän yhteen Gryt-alun kanssa. Gryt puolestaan merkitsee kvikkoista maisemaa hiidenkirnuineen. Yhtä kaikki, puuro – gröt – elää Myllypuron nykynimistössä esimerkiksi Huttumyllyntien nimessä. Huttu on itäsuomalainen murresana, joka merkitsee jauhopuuroa.

Kartanon takamaiden torppareita

Herttoniemen kartanon maihin kuuluneen alueen ensimmäiset asukkaat olivat 1800-luvun lopussa kartanon torppareita.

Myllyn lähellä oleva torppa Kvarnbäck-torp mainitaan ensimmäisen kerran veroluettelossa 1886. Sitä vieljelivät Johan ja Fredrika Petterson. Vuokran he maksoivat tekemällä päivätöitä Herttoniemen kartanossa. Kvarnbäck-torppa sijaitsi mahdollisesti nykyisen Herttoniemen puolella lähellä Siilitien päätä.

Suunnilleen Myllärintie viiden paikkeilla sijaitsi torppa nimeltään Nybacka. Sitä asusti Emmanuel Sohl vaimonsa Jodefinana ja kolmen lapsensa kanssa. Näiden lisäksi nykyisen Myllypuron alueen torppia olivat Soli ja Slagerberg.

Valitettavasti torppien täsmällistä paikkaa on nykyisin mahdoton paikantaa, koska lukuisten liikenneväylien rakentamisen vuoksi maaston rakenne on kokonaan muuttunut.

Suuri osa Myllypuron alueesta oli kartanon takamaita, sankkaa metsää, kuivaa kangasta tai kosteata rahkasammalsuota ja komeita kallioita. Näistä metsistä kerättiin tuohon aikaan paljon sieniä ja marjoja. Puolukoiden ja mustikoiden lisäksi siellä oli ainakin jonkin verran lakkoja.

Eine Niinimäki (os. Mantere) muutti Myllypuroon Eskolinin torppaan 20-30-lukujen vaihteessa. Hänen isänsä oli toiminut 20-luvulla kartanon tallirenkinä.

”Meidän torpassa oli suuri tupa ja kamari. Se sijaitsi nykyisen Jalkamyllyntien ja Käsikiventien välissä. Vuokra käytiin maksamassa Pukinmäessä asuvalle agronomi Tammiselle. Meillä ei viljelty. -- Saulin vaari viljeli ihan viljaa. Pellot olivat Myllärintanhuan kupeessa kahden puolen. Meillä oli yleensä sika aina joka vuosi.-- Meidän hirsinen sauna oli osittain maan sisässä.”

Puutarhuri Ossian Gauff oli vuonna 1976 kuollessaan vanhin myllypurolainen. Hänen isänsä toimi aikoinaan työnjohtajana Pauligilla, Storsäng-tilalla. Tila perustettiin vuonna 1918 Myllypuron ja Puotinharjun väliselle alueelle ja sitä piti ensimmäiset kymmenen vuotta vuokralla pienviljelijä Svahn ja sen jälkeen Ekroos. Ekroos oli kova pirtutrokari, joka jäi juovuksissaan lopulta junan alle. Tämän jälkeen tilan otti haltuunsa Paulig ja sittemmin isä Gauff poikien palattua rintamalta vuonna 1947.

Ossian Gauff muistelee menneitä aikoja seuraavasti:

”Meillä oli silloin maita paljonkin, 33 hehtaaria viljeltyä, mutta nyt (1976) enää viisi. -- Meillä oli lehmiä, lampaita, kanoja ja kukkojakin. -- Missä Myllymestarintie ja Kontulantie erkanivat oli meidän navettamme, tallimmme ja muonamiesten asunnot. ”

Osa Helsingin linnoitusta

Venäläiset pelkäsivät ensimmäisen maailmansodan aikaan (1914) saksalaisten maihinnousua ja vahvistivat maalinnoitusketjua Helsingin maalaiskunnassa ja Espoossa. Mittaviin töihin osallistui noin 4000 venäläistä pioneeria ja 40 000 suomalaista miestä – vapaaehtoisia ja pakotettuja. Näiden lisäksi töihin osallistui noin 3000 sotavankia ja maatyöläistä kaukoidästä, ”kiinalaisia”.

Linnoitustöiden kakkosvaiheessa (1915-17) rakennettiin myös Myllypurossa sijaitsevat linnoitukset. Tällöin linnoitusketju muodosti laajan kaaren Espoosta Itä-Helsinkiin.

Ossian Gauff muistaa:

”Bunkkerityöläisille rakennettiin Myllypuron varrelle iso sauna. Tästä saunasta, joka sijaitsi siinä, missä Myllymestarintie ja Kontulantie erkanevat tuli myöhemmin meidän tallimme ja navettamme.”

Valleilla työskentelevä väki asui valmistuneissa bunkkereissa.

Jussi Salmia muistelee myllyn ja puron vaiheita lehtikirjoituksessa (Tildun tieto ja uutinen 22.6.1980)

”Myllypuron lähde oli heille kullanarvoinen. Tarvittavan veden he saivat purosta. He rakensivat suuren sauna-pesularakennuksen nummen kokealle tasanteelle. -- Vapaussodan jälkeen Myllypuron kohtalona oli joutua maitokauppias Bergmanin saunarakennukseen sijoittaman suuren sikalan käyttöön. Kukaan tämän jälkeen ei enää puhunut Myllypurosta vaan Sikkiksestä.”

Hänen mukaansa Myllypuron kultainen lähde sijaitsi nummen itäreunalla ns. Nybackan tien yläpuolisessa maastossa ja tuhoutui Kehä I:n rakentamisen yhteydessä. Myös nykyisen Liikuntamyllyn, alunperin Paragonin teollisuusalueen, alle jäi kaikkiaan kolme lähdettä, joista kannettiin vettä pitkienkin matkojen päähän.

Rintamamieskylä Helsingin kaupungissa

Sodan jälkeen vuonna 1946 Helsinki laajeni rajusti ja Myllypuron alueestakin tuli osa Helsingin kaupunkia. Asuntopula oli huutava kun sodasta palaaville ja evakoille piti saada asuntoja.

Toukokuussa 1957 Liitosasalueen Sanomat uutisoi: ”Uusi Myllypuron asutusalue nyt jo valmiiksi paalutettu.” Uutisessa kerrottiin, että lähimmän viiden vuoden aikana alueelta saa kodin 16-18 000 henkilöä kerrostaloissa, rivitaloissa ja omakotitaloissa.

Tässä vaiheessa alueen makotirakentaminen oli jo alkanut. Vanhan tykkitien eli nykyisen Myllärintien molemmin puolin palstoitettiin pientaloalue, jonka asemakaavaluonnos hyväksyttiin 1956. Rakentaminen lähti käyntiin poikkeusluvin, asemakaava vahvistettiin vasta vuonna 1977.  Pohjoisimmat tontit rajautuivat suoraan seurakuntien omistamaan hautausmaaksi aiottuun alueeseen – 64 hehtaaria maata nykyisen Myllypuron kerrostaloalueen ja osittain Kurkimäen paikalla. Hautausmaavarus säilyi kerrostaloalueen kaavoittamiseen asti. Rintamamieskyläksi kutsuttu alue sijaitsi kokonaan Myllärintien itäpuolella.

Omakotitontit olivat vailla liikenneyhteyksiä sankassa kosteassa metsässä. Pirkko Periviita teki 12 vuotiaana ensimmäisen retken perheen tulevan kodin tontille Vesimyllyntie 8:aan.

”Isä katsoi kompassia ja alkoi laskea askelpareja. Perillä poikkitie osoittautui hakkuulinjaksi.--Itse maapohja oli hyllyvää rahkasammalrämettä.”

1950-luvun lopulla kaupunki kaivautti puolitoista metriä syvän rautatiestä alkavan kuivatusojan  aina Seulatielle ja Käsikiventielle asti. Ojan vaikutukset alkoivat pian näkyä: Pirkko Perimaan mukaan keskikesällä pääsi mättäältä mättäälle loikkaamalla lähes kuivin jaloin.

Tontin perustaminen oli työlästä ja aikaa vievää. Irja Mejon koti nousi Jalkamyllyntie yhteen.

”Tykkitielle jätettiin kaikki kuormat ja sieltä kävellen kannettiin rakennusaineet suomättäiden yli. Joka askeleella upotti nilkkojen yli veteen. Rakennusmiehet aloittivat työt sitten, kun me raahattiin ensin hiekat ja kaikki tuohon kalliotöyräälle. Hevonenkaan kärryineen ei olisi pärjännyt siinä.”

Mallikelpoinen moderni kaupunginosa

Kuusikymmenluvulla Helsingin väkiluku kasvoi 170 000 hengellä. Samanaikaisesti alettiin puhua hyvinvointivaltiosta. Esikaupunkialueet kerrostaloineen tarjosivat monelle perheelle entistä paremmat asuinolot, väljyyttä ja mukavuuksia.

Irma Mäkelä kertoo: ”Se oli piharakennus, missä olimme talonmiehinä silloin, meillä oli neljä lasta ja 29 neliötä asuntona. -- Kerrossänky oli kolmekerroksinen. Nukuimme kaikki samassa huoneessa. Sitten tuli – tiistaina – ilmoitus, että olemme saaneet Myllypurosta kaupungin vuokra-asunnon 66,5 neliötä.”

Valmistuttuaan Myllypuron alueen pienoismalli edusti Helsingin kaupungin asuntoaluesuunnittelua Wienissä ja Pariisissa. Sitä pidettiin yhtenä parhaimmista esikaupunkialueista.

Ensimmäiset kerrostalot valmistuivat vuonna1964 Karistimentielle. Ne olivat asuntosäästäjien osaketaloja. Ensimmäiset kaupungin vuokratalot valmistuivat Myllypadontie kahteen. Myös hartiapankkitaloja rakennettiin. Anja Havunen kertoo Kiviparintie 5. rakentamisesta:

”Asukkaat itse rakensivat talon. Rakentamiseen sai ottaa mukaan apuhenkilöitä, talkoomiehiä. Meilläkin oli poika ja tyttären mies. Minä laitoin laastia seiniin ja illalla kun menin kotiin kylpyyn niin hiekkakerros oli kylpyammeessa. Vuonna 1963 aloitettiin ja keväällä 1964 jo muutettiin.”

Nopean rakentamisen edellytyksenä oli tuon ajan innovaatio - elementtirakentaminen. Myllypuro oli ensimmäinen alue, missä käytettiin valmiita kylpyhuone-elementtejä. 3500 kg painavat 190x151 cm kokoiset elementit nostettiin torninostureilla paikalleen taloihin. KUVA s. 48

Osa rakennusalan ammattilaisista tyrmäsi uudenlaisen kaupunkirakentamisen. Talot olivat liian suuria ja harvassa. ”Tilallista jäsentelyä ei synny talojen välillä. Alue on sommiteltu taloilla eikä tiloilla.”

Uudet asukkaat kuitenkin viihtyivät. Erityisopettaja Ilkka Keltanen muistelee:

”Se (talo) oli kuin olisi hiekkalapiolla kaivettu kakkumuotti. Koko tää alue on todella upeeta.”

Myllypuro kasvoi räjähdysmäisesti: vuonna 1962 asukkaita oli 408, mutta viisi vuotta myöhemmin jo 12 400. Varsinkin alkuaikoina ja myöhemmin laman kynsissä 90-luvulla alue on ollut rauhaton.

Puutarhuri Ossian Grauff kertoo:

”Siihen onko Myllypuro muuttunut hyvään vai huonoon suuntaan kerrostalojen tultua, on vaikea vastata. -- Varsinkin ensimmäisinä aikoina oli levotonta. Kamalaksi tuli silloin, kun Myllypuro ja Puotinharju kasvoivat yhtä aikaa. Syntyi sellainen kilpailu. Poikaliigat tappelivat juuri meidän pelloillamme ja nurkillamme.”

Rauha ja järjestys alueelle saatiin muun muassa talotoimikuntien myötä. Ilkivalta ja häirintä loppuivat, kun asukkaat itse ottivat vastuun järjestyksestä.

”Vuonna 1977 koimme nuorten kanssa viimeisen ja vaikeimman konfliktin, joka avasi salvat väliltämme ja löysimme yhteisen sävelen toiminnallemme. Sen jälkeen ei oma nuorisomme ole tehnyt pienintäkään ilkivaltaa”, kertoo Yläkiventie 5:n talotoimikunnan perustaja edesmennyt Heli Savin.

 

Lähteet: Anne Valkonen, Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi, 2005. Julkaisija Myllypuro-Seura ry

Päivitetty 25.5.2018